the Blog

Yläluokka - Laura Kolbe eliittiä kuvaamassa

lauantai, 03.01.2015 klo 21:35/ Antti Hautamäki

Euroopan historian professori Laura Kolbe osaa haistaa mistä tuulee. Hänen uusin kirjansa Yläluokka, Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja 2014) tulee epäilemättä olemaan median suosikki. Yläluokka kiinnostaa ja herättää närkästystä. Eliitistä puhuminen on helposti elitististä tai sitten kateuden värittämää kaunaa. Kirjoittaja on hyvin tietoinen siitä että aihe kiinnostaa mediaa.

Luin ystäväni Lauran kirjan ennen joulua muutamassa illassa. Joulun lukuaika meni kuitenkin Jussi Valtosen loistavaan kirjaan He eivät tiedä mitä tekevät. Lauran kirja vetää mukaansa mutta samalla harmittaa ja ihmetyttää. Koetan sanoa miksi näin.

 

Kirjan yleiskuva

 

Kirja on ns. non-fiction, jonka taustalla on paljon tietoa ja tutkimusta, ja joka on samalla suunnattu suurelle yleisölle. Kirjasta puuttuvat tarkat lähdeviitteet, mutta tekstissä mainitaan useita tutkijoita ja kirjoja nimeltä. Kirja vaikuttaa nopeasti tehdyltä ja otteeltaan se paikkapaikoin journalistinen.

 

Ennen kuin menen tarkemmin kirjan teeseihin, katsotaan mitä Laura on ”kattaukseensa” pannut. Kysymystä yläluokasta tai yläluokan löytymisestä tarkastellaan useista näkökulmista, joita ovat

 

Kaupunki ja erityisesti pääkaupungit

Eliitti kansan vastakohtana, itsenäisyyspäivän presidentin vastaanotto

Yliopistot ja koulutus sosiaalisen nousemisen väylänä

Sivistyneistö

Presidentti-instituutio (ja kuninkaat)

Suomen aatelisto

Papisto ja talonpojat

Porvaristo vs. työväenluokka

Eliittikoulut (Norssi ym.)

Ylioppilaat ja osakunnat

Johtavat virkamiehet

Kansanedustajat ja kunnallispoliitikot

Yrittäjät ja talouselämän kerma

Suomenruotsalaisuus

Arvonimi-instituutio

Sotilaat ja maapuolustuskurssit

Suuret ikäluokat ja 60-luvun kapina

Julkisuus ja julkkikset

 

Aikamoinen lista teemoja ja kaikista niistä Laura tuo esiin runsaasti nimiä, esimerkkejä, anekdootteja ja tutkimustietoa, kun sitä on olemassa. Mikään yläluokan juorukalenteri kirja ei kuitenkaan ole. Kautta linjan nousee esiin kiinnostavia kysymyksiä, mutta vähemmän saamme lukea vastauksia. Taidetta ei listassa näy!

 

Kirjan sanoma

 

Laura julkaisi vuonna 2007 Katriina Järvisen kanssa kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, joka nosti esiin sosiaalisen nousemisen kipeyden ja legitimoi puheen työväenluokasta taustatekijänä. Kirja herätti melkoista huomiota. Nyt uudessa kirjassa halutaan legitimoida puhe yläluokasta.

 

Kirja on kuin liukas saippuapala, siitä ei saa otetta. Tämä johtuu pääasiassa peruskäsitteiden löysästä määrittelystä. Laura itse sanoo, että kirjassa käytetään käsitteitä ’yläluokka’ ja ’eliitti’ rinnakkaisina ja osin synonyymisinä (s. 53). Samaan käsitepuuroon kuuluvat käsitteet ’sivistyneistö’ ja ’aateli’. Yläluokkaa edustaa milloin aatelinen, milloin oppinut, milloin yritysjohtaja, milloin johtava virkamies. Välillä  tuntuu kuin koko käsitteistö olisi ”so last century” ellei se edusta suorastaan Topeliuksen Maamme Kirjan sääty-yhteiskunnan maailmankuvaa.  Kirjasta olisi saanut paljon kiinnostavamman, jos sen käsitteistö vastaisi tämän päivän yhteiskuntatieteen näkemystä yhteiskunnallisista jaoista.

 

Kyllä kirjassa on teoreettistakin viitekehystä, nimittäin ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun teoria kulttuurisesta pääomasta (s. 48-49). Sen mukaan ihmiset kamppailevat paikastaan sosiaalisilla kentillä ja kulttuurinen pääoma on voimavara, jolla päästään arvokkaisiin asemiin kentillä. Kenttiä on useita ja ihmisen voi kuulua tai toimia usealla kentällä, kuten taiteen, tieteen, politiikan, ja talouden kentillä. Käyttämällä Bourdieun teoriaa johdonmukaisesti kirjan käsittelystä olisi saanut paljon jäntevämmän.

 

Kirjan perusteesi on, että ei yläluokka ole minnekään kadonnut, se vain uusiutuu ja muuttaa muotoaan. Yläluokasta puhuminen voidaan liittää luokkatutkimuksen nousuun pitkän hiljaisuuden jälkeen. 1980- ja 1990-luvuilla alettiin puhua postmodernista yhteiskunnasta, jossa luokkakäsitteellä ei ollut sijaan. Kaikki oli kaikille mahdollista eikä sosiaaliselle nousulle ole mitään rajoituksia. Kun työväenluokkaa ei enää ollut, ”lähes” kaikki kuuluivat keskiluokkaan. Keskiluokasta tuli luokattoman yhteiskunnan symboli. Tutkijat ovat korostaneet, että puhe luokista on monimutkaistunut ja luokka on menettänyt merkityksensä hallitsevana elämänkokemuksena (s. 37).

 

Kirjan mukaan tie yläluokkaan tai eliittiin käy Suomessa koulutuksen kautta. ”Johtaviin asemiin edetään nimenomaan koulutuksen, ei perhetaustan tai sukusuhteiden kautta” (s. 55). Suomi on tässä suhteessa meritokraattinen yhteiskunta eli meriiteillä pärjätään.

 

Suomessa ei edes aatelistolla ole mitään etuoikeuksia tai privilegioita. Aatelisto on muutenkin Suomessa pieni ryhmä, johon kuuluu vain noin 6000 henkeä. Aateliston käsittely kirjassa on hieman hassahtavaa. Laura näyttää ihailevan aatelistoa ja liittää siihen sellaisia yleviä adjektiiveja kuten velvollisuudentunne, lojaalisuus ja kunnioitus ylisukupolvisuutta kohtaan. Bourdieulaisittain aatelisilla sanotaan olevan ”makua ja tyylitajua” jolla todelliset aateliset erottuvat muista eliitin jäsenistä (s. 31). Suorastaan liikuttavaa on lukea, kuinka jotkut Suomen aateliset kokevat vaikeaksi elää aatelisena täällä ja kuinka pistäytyminen Tukholmassa keventää mieltä. Suomen aateliset kokevat ”olemisen sietämätöntä vaikeutta”; tästä kirjan alaotsikko.

 

Tämän päivän jaot

 

Yläluokkaa ei voida mielestäni tänä päivänä käsitellä ilman eräitä keskeisiä yhteiskunnallisia jakoja, joita Laura ei juuri noteeraa. Näitä ovat:

 

Varallisuuden kasaantuminen

 

Postmodernin rajoitteettoman yhteiskunnan jälkeen on selvästi palattu maan pinnalle. Globaali talous synnyttää uudenlaisia eroja. Ne jotka ovat johtavassa asemassa finanssikapitalismin linnakkeissa tai monikansallisissa yrityksissä, ansaitsevat huikeita palkkoja ja osinkoja. Tavallinen keskiluokka kurjistuu ja joutuu kohtaamaan työpaikkojen jatkuvan epävarmuuden ja suhteellisesti alenevat palkat.

 

Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty nosti kirjassaan Capitalism in the Twenty-First Centure (2014) esiin taloudellisen eriarvoisuuden kasvun teollisuusmaissa. Vauraus on alkanut voimakkaasti kasaantua pienelle harvalukuiselle talouseliitille ja vauraus siirtyy perinnöllisesti jälkipolville. Sen sijaan keskiluokan vauraus murenee. Piketty edustaa poliittista taloustiedettä, jonka alullepanijoita olivat Adam Smith ja Karl Marx. Laura kyllä mainitsee Marx useaankin kertaan, mutta taloudellisten jakojen merkittävyyttä nykyisen ”yläluokan” rakentumiselle ei juuri noteerata.

 

Luova luokka

 

Toinen jako liittyy luovaan luokkaan. Richard Florida (Luovan luokan esiinmarssi, 2002/2005) lanseerasi luovan luokan käsitteen tutkittuaan Yhdysvaltojen vanhojen teollisuuspaikkakuntien rappeutumista ja uusien innovaatiokeskusten nousua talouskasvun kärkeen. Hänen selityksensä oli, että innovaatiokeskukset kuten Bostonin seutu (MIT, Harvard) ja Piilaakso (Stanford) vetävät lahjakkuuksia ja luovia ihmisiä puoleensa. Luovaan luokkaan kuuluvat hänen mukaansa tutkijat, taiteilijat, insinöörit, opettajat, toimittajat ja muut luovien alojen tai korkeaa koulutusta vaativien ammattien edustajat. Vaikka Floridan teesejä on arvosteltukin, niin hän osuu oikeaan monessa suhteessa. En huomannut yhtäkään mainintaa Floridasta koko kirjassa. Sen sijaan kirjassa kyllä puhutaan ”ylemmistä professioammateista” yläluokkaisuutta määrittävänä tekijänä (s. 68, viittaus Jani Eerolaan). Floridan luovan luokan erottaa tavanomaisesta meritokratiasta ja professionalismista  se, että luovaan luokaan kuuluvat taiteilijat ja muut luovien alojen (design, arkkitehtuuri) edustajat eivät kuulu taloudelliseen tai poliittiseen ”eliittiin”.

 

Sukupuolittunut eliitti

 

Jotkut tutkijat ovat todenneet, että ainoa yläluokan jäsenten yhteinen ominaisuus on ”olla mies”. Tämä pätee erityisesti taloudelliseen eliittiin, yritysjohtoon. Mutta kun katsoo Lauran esittelemiä eliittejä tai yläluokan ryhmiä, niin naisten nimet näyttävät täysin puuttuvan. Tässäkin suhteessa kirja tuntuu liikkuvan vanhan sääty-yhteiskunnan maailmassa, jossa säätyjä edustivat aina miehet. Suomessa naiset saivat kuitenkin äänioikeuden ensimmäisenä eurooppalaisena maana vuonna 1906.  Kirjaan olisi saanut kiinnostavat naisnäkökulman tutkimalla naisten roolia erilaisissa sosiaalisissa ryhmissä ja vallan linnakkeissa.  Kirjasta loistavat poissaolollaan sellaiset merkittävät taiteilijat ja vaikuttajat kuten Minna Canth, Lucina Hagman, Helvi Sipilä, Leena Palotie jne. Vaikka yläluokan käsite on sukupuolittunut, myös naiset ovat ottaneet siinä paikkansa.

 

Eliitin petos

 

Kirjan viimeinen luku on nimeltään Eliitin Petos?  Laura viittaa professori Christoffer Laschin kirjaan The Revolt of the Elites and the Betrayal of Democracy (1995). Petos tarkoittaa, että taloudellinen ja poliittinen eliitti on vapauttanut itsensä moraalista, paikallisesta vastuusta ja velvollisuuksista ja katkaissut siteensä historiaan ja juuriinsa (s. 251). Kotimaaton ja kosmopoliittinen eliitti on pettänyt maansa ja hylännyt lähtöpisteensä. Eliitti on sitoutunut globaaliin talouteen ja monikansallisiin suuryrityksiin.

 

Laura sivuuttaa tämän analyysin hyvin kevyesti ja ryhtyy puhumaan koulutusväylän heikkenemisestä ja akateemisesta työttömyydestä. Tämä on tietysti yksi suomalaisen yhteiskunnan suurista ongelmista: koulutukseen perustunut sosiaalinen nouseminen on Suomessa vaikeutunut.

 

Mutta eliitin petos liittyy kuitenkin eliitin yhteiskunnallisen asennoitumiseen. Näyttää siltä, että Lauran esittelemä ”yläluokka” elää omaa hermeettistä elämäänsä kaukana kansasta nautiskellen omasta erinomaisuudestaan. Laura on itsekin monet kerrat eri yhteyksissä julistanut, että ”olemme eliittiä” viitaten akateemiseen yhteisöön.

 

Mutta tie suomalaiseen ”yläluokkaan” on kulkenut koulutuksen kautta. Kaikille on annettu maksuton kulutus aina yliopistoa myöten. Suomalaiset johtajat, insinöörit, juristit, lääkärit ja opettajat ovat saaneet nauttia hyvinvointiyhteiskunnan palveluista, joiden rahoitukseen ovat kaikki kansalaiset osallistuneet. Tämän ”yläluokan” tulisi nyt laittaa kykynsä ja asemansa maan kehittämiseen ja nähdä, että sillä on suuri velvollisuus edistää yhteiskunnan kehittymistä kaikkien kansalaisten parhaaksi. Todellinen eliitti on ihmisiä varten ei itseään varten.

 

Kirjoittajan vastuu

 

Kun tutkijana kirjoittaa suurelle yleisölle suunnatun kirjan niinkin tärkeästä ja monimutkaisesta aiheesta kuin yläluokka tai eliitti, niin kirjoittajan vastuu kasvaa. Jouheva tyyli on toki sallittu ja suotava, mutta kirjoittaja joutuu pohtimaan, onko käsitteet määritelty riittävän huolellisesti, onko käytössä relevantti aineisto ja ennen kaikkea minkä kuvan kirja antaa ilmiökentästä. Lauran kirjan suurin heikkous on sen tarjoama maailmankuva. Kirja on rehabilitoi vanhan sääty-yhteiskunnan arvomaailmaa ja luokkaeroja, mutta sivuuttaa nyky-yhteiskuntaa jäsentäviä jakoja. Globaalin talouseliitin rikastuminen ja irtautuminen kansallisvaltiosta on suurimpia yhteiskunnallisia uhkia. Toisaalta luova luokka on määrittämässä nykyaikaisen kaupungin dynaamisuutta ja elinvoimaa. Eliitin sukupuolittuminen ja miesten johtava asema on vakava este naisten tasa-arvolle. Mutta ennen kaikkea eliitin kuvaaminen ”omilla ansioillaan” meritoituneeksi peittää näkyvistä sen, miten paljon hyvässä asemassa oleva suomalainen eliitti on velkaa koko yhteiskunnalle. Tämän unohtaminen johtaa "eliitin petokseen". 

 


(c) 2007-2011 sustainableinnovation.fi | kestavainnovaatio.fi