the Blog

Lumedemokratia - esimerkkinä Medvedev hyssyttely

tiistai, 21.04.2009 klo 22:00/ Antti Hautamäki

Katja Boxergin ja Taneli Heikan Lumedemokratia on merkittävä puheenvuoro suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Olemme yhteiskunta, joka on kykenemätön uudistumaan konsensuksen tähden. Kirja haastaa hyvinvointimallimme ja demokratiamme. Juuri nyt laman syövereissä kirjan sanoma on otettava vakavasti.  

T-risteys

Kirjan analyysin mukaan olemme T-ristelyksessä. Voimme valita vasemman tai oikeanpuoleisen tien. 

Autoritaarinen konsensusdemokratia  <.> (Aito) demokratia

Rappeutuva kansanvalta ja Kollektivismi  <->  Yksilönvapaus 

Ohjattu korporatiivinen talous  <-> Markkinatalous

Salailu  <-> Avoimuus

Itä ja harmaa vyöhyke  <-> Länsi 

 

Vallitseva ajattelu on johtanut hyvinvointiyhteiskunnan rappiotilaan: ”Suomessa on huippukorkeat verot, matalat palkat, kalliit elinkustannukset, vähän yrityksiä ja keskinkertaiset palkat.” Tästä väittämästä on helppo olla samaa mieltä.

Mutta miten tähän on tultu? Kirjan perusanalyysin mukaan elämme konsensusyhteiskunnassa, jossa asioita hoidetaan ylätasolla eliitin piirissä, ilman avointa ja julkista keskustelua. Asioita salaillaan ja virheitä peitellään ja vähätellään. Olemme niin tottuneet konsensukseen, että emme edes huomaan demokratiamme heikkoutta.  

Kuvaava esimerkki on ns. Stasi-aineiston salailu. Demokraattisessa yhteiskunnassa aineisto olisi ilman muuta julkistettu! 

Toinen puhutteleva esimerkki on presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalinta ilman vaaleja 1973. Poikkeuslakia vastustavat leimattiin äärioikeistolaisiksi, jopa fasisteiksi. Tässä kritiikissä kunnostautui Erkki Tuomioja, kukas muu. 

Konsensuksen juuret löytyvät suomettumisesta mutta myös kauempaa aina Venäjän vallan ajoilta.  Kiinnostavan vaiheen muodostaa 1970-luku ja sen järjestökenttä: DDR-seura, DDR:n tunnustamiskomitea, Suomi-Neuvostoliitto-seura, Rauhanpuolustajat, Pälkäneen liike (mm. Paavo Lipponen) yms. Näihin verkottuneita olivat mm. Tarja Halonen, Ulf Sundquist, IC Björklund, Kalevi Kivistö, Erkki Liikanen, Erkki Tuomioja ja Paavo Lipponen. Nämä olivat kaikki Neuvostoliiton puolustajia, piilo- tai avoimia sosialisteja ja markkinatalouden kieltäjiä.  

Luonnollisesti kommunistit olivat Neuvostoliiton tukijoita. Kirjassa mainitaan yllättäen vasemmistolaisia taiteilijoita kuten Kaj Chydenius, Matti Rossi ja Aulikki Oksanen. Nämä eivät olleet kuitenkaan mitään ideologisia vaikuttajia vaan lähinnä julistajia ja joka paikan aktivisteja. 

Missä oli Suomen älymystö? Kirjoittajat epäilevät, ettei meillä ole oikeastaan älymystöä. Ainakin 70-luvulla älymystö oli vahvasti vasemmistolaista ja merkittävältä osaltaan juuri Neuvostoliiton puolustajia. Mukan olleena voin kuitenkin vakuuttaa, että älyllinen kiinnostus liittyi Marxin teoriaan ja yhteiskunnan tieteelliseen ohjaamiseen. Neuvostoblokin ihmisten arjesta tiedettiin todella vähän. Toisinajattelijoiden kohtaloa vähäteltiin tai sitä pidettiin länsilehdistön propagandana. Oli todella masentavaa, että marxilainen liike oli Suomessa niin kiinni neuvostomarxismissa että se menetti kriittisen asenteen Neuvostoliiton väärinkäytöksiin ja sen edustamaan epämarxilaiseen sosialismiin. Nykyinen vasemmistoälymystö ei ole vieläkään päässyt irti sosialismistaan.

Tarvitaanko Suomeen totuuskomissioita? Pitäisikö 70-lukulaisten Halosten, Tuomiojien ja Liikasten pyytää anteeksi. Pitäisikö marxilaisen liikkeen polvistua. Mielestäni ei. Olennaista on oppiminen. Kysymys on siitä, ketkä ovat oppineet muutakin kuin vaikenemista. Pian 70-luvun loppupuolella informaatiota Neuvostoliiton toiminnasta oli jo runsaasti saatavilla. Monet ymmärsivät, että Neuvostoliitto on kaukana ihanteista, joita sen väitettiin edustavan. Ihmisiä ajoi Neuvostoliiton puolelle Yhdysvaltojen imperialismi, jota se harjoitti voimapolitiikalla Vietnamissa mutta myös Latinalaisessa Amerikassa. Ja myös kapitalismin inho, joka yhdisti koko vasemmistoa.  

Mutta vaikka Neuvostoliitto oli tosiasiassa suurempi paha kuin Yhdysvallat, maamme ulkopoliittinen linja sortui silmien sulkemiseen Neuvostoliiton valtapolitiikalta. Varsin ikävä esimerkki tästä on vaitonaisuus Viron miehityksestä. Neuvostoliiton sortotoimista Virossa ei saanut sanoa julkisesti mitään negatiivista. 

Toimittajien analyysi median suomettumisesta ja konsensuksen tavoittelusta on kirjan parasta antia. Tämän puolen he todella tuntevat.  

”Kritiikkimme ydin on, että suomalainen media on rikkumattomasti tyytynyt poliitikkojen itsestään luomaan siloteltuun kuvaan. Tällainen siloteltu journalismi on mahdollistanut lukijoille vahingollisen konsensusdemokratian hengissä pysymisen”.  

Suomessa poliitikot saavat esimerkiksi tv-uutisissa selitellä tekojaan ilman purevaa kritiikkiä. Yhdysvalloissa parhaissa uutisissa asiantuntijat arvioivat kriittisesti presidentin ja hallituksen toimia.

 Medvedev Suomessa

Kiinnostavaa on seurata miten Venäjän presidentin vierailu selitetään sekä presidentin, ulkoministerin ja varmaan mediankin toimesta suureksi menestykseksi ilman poikkipuolista sanaa Georgiasta, Tsetseniasta, median vapauksien rajoittamisesta, opposition tukahduttamisesta ja öljy- ja kaasutoimitusten ongelmista. Entä puutullit? Entä itsetuntoaan hakevan Venäjän turvallisuuspoliittiset uhkakuvat? Liekö näistä teemoja edes uskallettu ottaa esiin neuvotteluissa. Kaikki hyvin Venäjän suhteen – ei mitään syytä huoleen. Suomi antoi Medvedeville hienon mahdollisuuden harjoittaa kasvojenpesua: esiintyä miellyttävänä ja Euroopan parasta haluavana johtajana.

Kirjan pääviesti on, että Suomen on vihdoin muututtava siksi läntiseksi demokratiaksi ja markkinatalousmaaksi, joka se mielellään uskottelee olevansa. Tähän pääsemiseksi on tunnustettava että meillä ollaan vasta matkalla demokratiaan.

Esimerkkinä on edellisen laman virheiden tunnustaminen.  Kirjoittajien mukaan Esko Ahon hallitus petti veronmaksajat pahimmalla mahdollisella tavalla kun se ei sosialisoinut pankkeja. Konsensusta kuvastaa kärjekkäästi median kritiikittömyys tätä petosta kohtaan. Vieläkin tuhannet ihmiset kärsivät laman vaikutuksista esim. ovat veloissa takaajan paikalta ilman velkojen anteeksiantoa. Päätöksentekijät vaikenevat yhä lamanhoidon virhepäätöksistä. Nyt niitä jopa tarjoillaan muille opiksi.

Itselleni kirjan kiinnostavin osio oli aluepolitiikan kritiikki. Maatalous saa virallisesti tukea noin kaksi miljardia euroa. Yhteensä aluepolitiikan hintalappu on noin 7 miljardia euroa. Kehitysalueita kerätään veroja vähemmän kuin mitä kuluu julkisiin palveluihin. Rahoittajina ovat lähinnä pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan veronmaksajat.  

”Aluepolitiikan seurauksena Suomi on menettänyt ja menettää yhä edelleen asutuksen, elinkeinoelämän ja työpaikkojen keskittymisen tuomia etuja.”  

Olen itse kirjoittanut innovaatiokeskittymien puolesta: ne tuovat Suomeen investointeja ja lisäävät vaurautta. Parhaillaan uudistetaan aluekehitysajattelua, mutta kovin vaikeaa on hallituksessa myöntää keskittämisen etuja. Kaiken aluepolitiikan ja maataloustuen paradoksaalisena tuloksena ovat kalliit ja huonot elintarvikkeet. Meillä ei ole varaa ylläpitää maaseutumaista elämänmuotoa globaalissa taloudessa. 

Kirjan reseptit taantuman voittamiseksi ovat selkeät ja hyvin perusteelut. On hyväksyttävä luova tuho. Vanhoja toimialoja häviää, huonoja yrityksiä menee nurin, ihmiset siirtyvät paremmin palkattuihin töihin. Näin toimisi dynaaminen talous. Kilpailun rajoitukset, johon myös elinkeinoliitot ovat osasyyllisiä, ja jäykät työmarkkinat tasapalkkoineen ovat sementoimassa vanhoja rakenteita. Sosiaaliturvaa tarvitaan luovassa tuhossa, mutta se ei saisi jäykistää työmarkkinoita.

Meillä ei ole oikeaa markkinataloutta – ei sitä uusliberalismia, josta nyt kaikki ovat sanoutumassa muodikkaasti irti. Tarvitsemme lisää markkinataloutta tähän valtiovetoiseen korporatiiviseen talouteen.  

Katja Boxberg ja Taneli Heikka ovat kirjoittaneet vahvan puheenvuoron. Tämä on noteerattu, mutta ne, joista puhutaan, vaikenevat. Kirjasta nostetaan esiin epäolennaisia teemoja ja sitä syytetään virheistä. Mutta kirjan sanoma on kiistaton: meidän on syytä vihdoin länsimaalaistua ja omaksua avoin ja keskusteleva demokratia. Se auttaisi meitä myös suuntaamaan julkisia panoksia taloutemme uudistamiseen - tulevaisuuden rakentamiseen. Nyt pidämme yllä keinotekoisesti ja suurella rahalla rakenteita, jotka eivät muuten kestäisi.

Provokatiivinen kirja. Pakko lukea. Keskustelun avaus - ei päätepiste.

Palaute: antti@sustainableinnovation.fi

 

 


(c) 2007-2011 sustainableinnovation.fi | kestavainnovaatio.fi