the Blog

Metropolin hyvinvointi ja hallintorakenteet

perjantai, 15.10.2010 klo 12:31/ Antti Hautamäki

Tiistaina 12.10.2010 julkaistiin Jyväskylän yliopiston ja Demos Helsingin yhdessä tuottama tutkimusraportti Metropolin hyvinvointi. Siinä katsotaan tulevaisuuden haasteita ja etsitään uusia ajattelu- ja toimintamalleja.

Kilpailukyvyn perustana on kestävä hyvinvointi ja sen rakentamiseksi tarvitaan laajaa yhteistyötä, jossa ovat mukana kansalaiset ja heidän yhteisönsä (People), kunnat ja muu julkinen hallinto (Public) ja yritykset (Private). Kyseessä on siis PPP-kumppanuus. Kestävää hyvinvointia ei voida tuottaa ilman kestävää innovaatioita, joka koskee kaikkia metropolin toimijoita. Menestyvän metropolin tulee tarttua kaikkein haastavimpiin ongelmiin, ns. häijyihin ongelmiin (wicked problems) ja tuottaa niihin ihmiskeskeisiä ratkaisuja. Tässä on suureksi avuksi design-ajattelu. 

Julkisuudessa on ihmetelty, miksi tutkimuksessamme ei oteta kantaa pääkaupunkiseudun hallinnolliseen kehittämiseen. Tähän on monta syytä. 1) Toimeksiannon mukaan hankkeen kohteena on kilpailukyky ja sen edellyttämät uudet toimintavalmiudet. Tämän uskotaan antavan päätöksentekijöille pohdittavaa myös suhteessa hallinnollisiin järjestelyihin 2) Hallinnon rakenteista on jo julkaistu useita raportteja ja selvityksiä, joten oikeastaan mitään uutta ei ole niihin lisättävissä: pallo on siirtynyt päätöksentekijöille. 3) Jos olisimme kuitenkin ottaneet kantaa suoraan hallintomalleihin, kaikki muut tärkeät asiat, joita tuomme esiin, olisi sivuutettu. 4) Hallinnon kehittäminen herättää nyt suuria intohimoja joiden jalkoihin tahtoo jäädä se mihin hallintoa tarvitaan, joten on syytä asettaa asiat oikeaan järjestykseen: ensin pohditaan, mitä haasteita ja tehtäviä metropolialueella on, ja sitten pohditaan, minkälaisilla prosesseilla ja yhteistyökuvioilla niihin on tarkoituksenmukaisinta vastata. 5) Metropoli on ensisijassa toiminnallinen, dynaaminen kokonaisuus. 

Käynnissä olevia hallintoselvityksiä vertailtaessa käy ilmi, että metropolin perusluonne ymmärretään eri tavoin. Vieraskynä-artikkelissaan (HS 3.7.2010) Jussi-Pekka Alanen näkee metropolin hallinnollisen rakenteena: metropoli on kokoava päätöksentekoyksikkö ja strateginen kehittäjä. Hänen mukaansa metropolialueen hallinnon kehittämisessä on tärkeitä luoda sitova ja velvoittava yhteinen päätöksentekojärjestelmä. Alasen perusehdotus on rakentaa metropolille kuntien yläpuolella toimiva hallinto ja sille vaaleilla valittava valtuusto ja verotusoikeus.  

Paavo Lipponen esitti kesällä Suomen Kuvalehdessä ehdotuksensa muodostaa koko maahan muutama suuri kunta kehittyvien kaupunkiseutujen ympärille. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen taas ehdottaa pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämistä ja koko metropolialueelle vain viittä kuntaa.  

On tietysti selvää, että hallintoa tarvitaan. Jokainen toiminta vaatii rakenteen ja puitteet. Lisäksi demokraattiseen järjestelmään kuuluu aina julkinen päätöksenteko ja toimeenpanoa suorittavat elimet. Hallinto voidaan kuitenkin rakentaa eri tavoin. Nykyään korostetaan hallinnointia tai hallintaa (gevernement) enemmän kuin hallintoa.  Hallinnointi on enemmän dialogia erilaisten toimijen kesken kuin auktoriteettia. Tällä ei tietenkään tehdä tarpeettomaksi hallintoa.

Vaarana on nyt että metropolihallinnon rakentaminen suuntaa vuosiksi kuntien voimavarat toisarvoisiin haasteisiin. Nyt kaikki voimat on suunnattava metropolin elinvoimaisuuden vahvistamiseen ja elinkeinorakenteen uudistamiseen kohti luovaa palvelutaloutta. Tällainen kehitys tukisi parhaiten alueen kestävää hyvinvointia, joka on menestyksen perusta ja kriteeri. 

Metropolialueen kilpailukykytutkimuksessa ja sen loppuraportissa Metropolin hyvinvointi nähdään metropoli toiminnallisena alueena, joka kehittyy alueen toimijoiden yhteistyön kautta. Metropolia ei voida rajata Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten muodostamaksi pääkaupunkiseuduksi sen enempää kuin 14 kunnan muodostamaksi Helsingin seuduksikaan. Yli 100.000 henkilöä sukkuloi päivittäin työhön metropolialueelle Hämeenlinnaa ja Lahtea myöten. Helsingin seudun väestö on ennusteiden mukaan kasvamassa 1,5 miljoonaan asukkaaseen vuoteen 2030 mennessä. Metropolin varsinainen haaste on tämän kasvan väestön työllistäminen ja tähän tarvitaan ylivoimaista kilpailukykyä.  

Kansainväliset vertailut osoittavat, että sellaiset elinvoimaiset alueet menestyvät jotka kykenevät uudistumaan ja käyttämään voimavarojaan maksimaalisesti. Metropolialueen kilpailukyky perustuu alueen kaikkien toimijoiden kumppanuuteen ja yhteistyöhön. Yhteistyön osapuolia ovat kunnat ja muut julkiset toimijat, yritykset ja kansalaiset. Kumppanuusajattelun merkitys on siinä, että yhdistämällä voimat kyetään lisäämään hyvinvointia ja tuottamaan ainutlaatuista osaamista, jotka tarvitaan globaalissa kilpailussa.

Kumppanuusmalli hyväksyy toimijoiden erilaisuuden ja näkee sen rikkautena. Aito kumppanuus perustuu vapaaehtoisuuteen ja yhteisten intressien näkemiseen. Metropolin yhtenäisyys rakentuu temaattisesti erilaisten yhteisten projektien kautta. Hyvä esimerkki temaattisesta yhteistyöstä on Muotoilupääkaupunki 2012 -hanke, jossa on mukana Helsinki, Espoo, Vantaa ja Lahti ja lukuisa määrä yrityksiä ja järjestöjä.  

Ylikunnallisen metropolihallinnon rakentaminen esimerkiksi seutuvaltuuston varaan ei ole välttämättä keskeinen vastaus kilpailukyvyn haasteeseen. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että suurien yksikköjen muodostaminen lisää byrokratiaa, yleensä se lisää myös kustannuksia ja johtaa pienien asukkaita lähellä olevien palveluyksikköjen lakkauttamiseen. Tämä koskee myös kuntien yhdistämistä. On vaikea usko, että metropolivaalit innostaisivat ihmisiä äänestämään. Demokratiaa edistetään parhaiten lisäämällä kansalaisten suoria vaikutusmahdollisuuksia asuinympäristössään.  

Metropolihallintoa perustellaan vetoamalla yhdyskuntarakenteen hajanaisuuteen. On silti kysyttävä edellyttääkö yhtenäisen ”metropolikaavan” laatiminen kuntien yhdistämistä. Eikö yhdyskuntarakennetta voida suunnitella metropolin kuntien ja valtiovallan yhteisessä neuvottelukunnassa oli se sitten Uudenmaanliiton seutujaos tai vastaava, joille annetaan valta tehdä sitovia yleiskaavalinjauksia?  Tämä ratkaisisi yhdyskuntarakenteen ongelman mutta säilyttäisi itsenäisten kuntien verkoston, joka turvaisi alueen moninaisuuden, ketteryyden ja uudistumiskyvyn.  

Jussi Pajunen on keskusteluissa kanssani todennut että kaikki suoranaisesti kilpailukykyyn liittyvät tehtävät (kuten elinkeinopolitiikka, julkinen liikenne, yhdyskuntarakenne, opetus- ja sosiaalitoimi, energiatuotanto yms.) voidaan aivan hyvin hoitaa nykyisten kuntien omin voimin tai yhteistyöorganisaatioiden kautta. Mutta varsinainen peruste yhden kunnan muodostamiselle pääkaupunkiseudun kunnista on hänen mukaansa segregaatio eli alueellinen jakautuminen hyväosaisiin ja huono-osaisiin. Pääkaupunkiseudun kunnat noudattavat erilaista strategiaa suhteessa asumiseen. 

Monet tuntuvat ajattelevan, että Espoo haluaa hyviä veronmaksajia ja harjoittaa sen mukaista asuntopolitiikkaa. Tähän samaan asiaan viittaa Helsingin Sanomien pääkirjoitus 14.10.2010. Tässä on syytä muistaa, että kuntien itsehallinto ja verotusoikeus sekä valtionosuusjärjestelmä kaikki johtavat siihen, että jokaisen kunnan on vahvistettava omaa veropohjaansa. Kaikki kunnat haluavat hyviä veronmaksajia. Tämä johtaa siihen, että kuntien on ensisijassa huolehdittava siitä, että se kykenee tarjoamaan hyviä asuntoja ja palveluja koulutetulle työvoimalle ja lapsiperheille. Espoo on onnistunut tässä paremmin kuin Vantaa ja Helsinki, mikä voi olla hyvä tai sitten huono juttu, riippuen näkökulmasta. 

Valtakunnan tasolla pitäisi miettiä, voidaanko kunnille antaa taloudellisia kannusteita ja velvoitteita nimenomaan edistää sosiaalista asuntotuotantoa. Tämä on tärkeää myös metropolialueella, jossa on suuri tarve kehittää palvelutaloutta, jossa palkkataso ei riitä kunnollisen asunnon hankkimiseen keskustoista.

Kirjassamme Metropolin hyvinvointi tuodaan painokkaasti esiin segregaation haitallisuus. Koko kirjan perussanomana on kaikki voimavarojen käytettävyydestä. Segregaatio luo huonon kierteen, jossa osa ihmisiä syrjäytyy - jopa sukupolvesta toiseen. On totta että asuntopolitiikalla voidaan estää segregaatiota esimerkiksi rakentamalla tasapainoisia asuntoalueita, joissa asuu ihmisiä eri yhteiskuntapiireistä ja varallisuusluokista. Toisaalta pelkkä asuminen ei yksin ratkaise syrjäytymisen ongelmaa. Tämä yksinkertaistaa asioita aivan liikaa. Raportissa tuodaan esiin useita esimerkkejä ja ehdotuksia miten kansalaisten vertaistoimintaa voidaan kehittää ja sysätä ihmisiä hyvään suuntaan. On myös todettava että juuri Helsingin sisällä segregaatio on selvästi nähtävillä eli Helsingissä on huolestuttavia alueita ja toisaalta hyvin varakkaiden ihmisten alueita.  

Ehdotan että metropoilin toimijat tekevät julkisen ”solidaarisuussopimuksen”, jossa ne yhdessä lupautuvat kehittämään alueelle sellaista asuntotuotantoa, joka tukee monipuolista yhdyskuntarakennetta. Tämän sopimuksen liitteenä olisi kaikkien metropolin kuntien ja Uudenmaan liiton allekirjoittama sitoumus edullisten vuokra-asuntojen määrälliseen vuosittaiseen tuotantoon. Solidaarisuussopimuksen toteutumista seurataan mediassa ja edistymisestä kerrotaan julkisesti.  

Metropolin hyvinvointi –kirjaan liittyvässä debatissa on asetettu hallinto toiminnallisuutta vastaan. Ne eivät ole vastakohtia. Toiminta edellyttää aina alustaa ja perustaa, siis rakenteita. Toisaalta toiminta kehittyy aina nopeammin kuin rakenteet. Voidaan jopa hieman marxilaisittain sanoa, että rakenne jää jälkeen toiminnasta. Rakenteesta muodostuu este kehitykselle ja uudistumiselle. Kuntapäättäjät haluavat ajatella rakenteiden termein ja kiinnittävät huomionsa hallinnollisiin palikoihin. Tällöin toiminnalliset kysymykset ja erityisesti toimintatapojen uudistaminen jäävät käsittelemättä. Siksi metodisesti olisi parasta, jos ensin analysoitaisiin huolella toiminnallisia haasteista ja etsittäisiin niihin vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ja vasta tämän pohdinnan jälkeen käsiteltäisiin hallinnon uudistamista. 

Voi olla että pääkaupunkiseudun kuntien yhdistäminen yhdeksi kunnaksi toteutuu enemmin tai myöhemmin. Mutta asiaa pitää valmistella huolellisesti kuntien keskinäisessä dialogissa ja mahdollisesti valtion tuella. On muistettava, että metropoli tarvitsee  elinvoimaa ja dynaamisutta, jota ei tule hävittää byrokratialla. Oma näkemykseni on, että metropolin menestys on elintärkeää koko Suomelle. Siksi tarvitaan vahvaa metropolipolitiikkaa, jonka kehittämiseen on saatava mukaan kaikki alueen kunnat, järjestöt, yritykset ja valtiovalta: siis aidon PPP-kumppanuuden hengessä. Tavoitteena pitää olla maailman paras metropoli.

 

Kommentit: antti@sustainableinnovation.fi

 


(c) 2007-2011 sustainableinnovation.fi | kestavainnovaatio.fi