the Blog

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta - demokratia unohdettu

sunnuntai, 06.02.2011 klo 12:44/ Antti Hautamäki

Antti Hautamäen lausunto eduskunnan hallintovaliokunnalle 1.2.2011 Valtioneuvoston selonteosta metropolipolitiikasta

 

Globaalissa taloudessa on käynnissä metropolisoituminen. Se tarkoittaa sekä voimavarojen keskittymistä kansallisesti ja kansainvälisesti metropoliseuduille että metropolin itseymmärryksen muodostumista ja kykyä ratkaista esiin tulevia ongelmia. Metropoleilla on omat haasteensa. Väestön hakeutuminen metropoleihin vaatii suuria investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin. Samalla osaamisen tasoa on nostettava ja alueiden houkuttelevuutta parannettava mm. hyvällä kulttuuritarjonnalla ja viihtyisillä ja laadukkailla asuinympäristöillä. Metropolien kehittämiseen on suunnattava merkittäviä voimavaroja. 

 

Helsingin metropolialueen kehittäminen on maamme keskeisiä kysymyksiä. Metropolialue on Suomen talouskasvun moottori ja maan ainoa kansainvälisesti merkittävä suurkaupunkiseutu. Helsingin metropolialue on lähes puolentoista miljoonan asukkaan elinympäristö, jossa syntyy 34 % Suomen bruttokansantuotteesta. Suomen tutkimus- ja kehittämispanoksista noin 40 % käytetään metropolissa. Työvoimasta yli 30 % toimii Helsingin seudulla. Puhumme siis Suomen talouden selkärangasta, jonka menestyksestä riippuu koko maan menestys.  

 

Metropolilla ei ole virallista juridista asemaa eikä muodollista sisältöä. Metropoli on ensisijassa ihmisten ja organisaatioiden muodostama kokonaisuus, ei hallinnollinen rakenne. Metropolin ytimen muodostaa pääkaupunkiseutu (Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen). Siihen kytkeytyy kymmenen ympäröivän kaupungin kehä (Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Kirkkonummi, Mäntsälä, Nurmijärvi, Pornainen, Sipoo, Tuusula ja Vihti). Nämä 14 kaupunkia ovat metropolin kunnallinen pohja. Voidaan ajatella että koko Uusimaa muodostaa laajemman metropolin. Toiminnallisuus kytkee myös etäisempiä alueita metropoliin, etenkin Hämeenlinnan ja Lahden suunnat integroituvat yhä selvemmin metropoliin.  

 

Kansallinen politiikka keskittyy seudun erityiskysymyksiin kuten maankäyttöön, asumiseen ja liikenteen ongelmiin, elinkeinopolitiikkaan ja kansainväliseen kilpailukykyyn, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttoon ja kaksikielisyyteen sekä sosiaaliseen eheyteen. Metropolipolitiikka on sisällytetty hallitusohjelmaan ja sen tarkoituksena on vahvistaa Helsingin seudun kansainvälistä kilpailukykyä ja tasapainoista kehitystä. 

 

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta kiteyttää metropolin kilpailukyvyn perustan seuraavasti 

Metropolialueen taloudellinen menestys perustuu laaja-alaiseen kilpailukykyyn ja alueen osaamisen jatkuvaan ja pitkäjänteiseen uudistumiseen. Keskeisiä tekijöitä ovat yritysten kansainvälinen kilpailukyky, talouden erikoistuminen, palvelutalouden vahvistuminen, osaamisen infrastruktuuri ja innovaatiokyky sekä elämisen laatu. (s.20) 

 

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle. Tarvitaan konkreettisia keinoja kilpailukyvyn rakentamiseksi. Selonteko painottaa alueen kunta- ja yhteistyörakenteiden toimivuutta: 

 

Metropolialueen tulevaisuuden, kansainvälisen ja kansallisen kilpailukyvyn sekä palvelujen turvaamisen lähtökohdista on tärkeää, että sekä alueen kunta- että yhteistyörakenteet ovat toimivat. Niiden tulisi edistää alueen elinkeinojen toimintamahdollisuuksia, kuntien toimintakykyä ja toiminnan taloudellisuutta sekä palveluiden järjestämistä alueen asukkaille myös toimintaympäristön muuttuessa ja tulevaisuudessa. (s.13) 

 

Valtioneuvoston selonteossa metropolipolitiikasta alueen hallintorakenteiden kehittämistä perustellaan lukuisilla erilaisilla tavoitteilla (yhdyskuntarakenne, joukkoliikenne, innovatiivisuus,  segregaatio jne.). Merkillepantavaa on kuitenkin, että alueen kansalaisyhteiskunnan aktivoiminen ja demokratian vahvistaminen eivät ole tavoitteiden listalla. Pidän tätä selonteon suurimpana heikkoutena. 

 

Johtamassani tutkimushankkeessa Metropolialueen kansainvälinen kilpailukyky etsittiin metropolialueen kilpailukykyä uusista suunnista. Metropolin kyky jatkuvasti uusiutua ja suunnata voimavarojaan edessä oleviin suuripiin haasteisiin on sen kilpailukyvyn välttämätön edellytys. Tavallisesti kilpailukyky on yhdistetty yritysten korkeaan tuottavuuteen ja sen mukanaan tuomaan kansantuotteen kasvuun. Uudessa globaalissa innovaatiotaloudessa Suomen kaltaiset kehittyneet maat joutuvat kilpailemaan luovuudella ja innovaatioilla. Tarjoamalla aivan uudenlaisia tuotteita ja palveluja päästään markkinoille, joilla tuotantokustannukset eivät ole ratkaisevin tekijä.  Suomi ei tule menestymään pelkällä teollisuudella vaan painopiste tulee siirtymään palvelutalouteen, etenkin metropolialueella.  

 

Kilpailukyky on suoraan yhteydessä kansalaisten hyvinvointiin. Hyvinvointia ei voi kuitenkaan samastaa elintasoon, vaan se on moniulotteisempi käsite. On otettava huomioon kestävän kehityksen vaatimukset. Tällöin saamme uuden kestävän hyvinvoinnin käsitteen. Kestävän hyvinvoinnin kulmakivet ovat 1) kestävä taloudenpito, 2) elämänlaatu ja 3) tasapainoinen luontosuhde. Perusteesini on että kestävä hyvinvointi on metropolin kilpailukyvyn perustana. Siksi metropolipolitiikkaa tulee arvioida siltä kannalta kuinka se edistää kestävää hyvinvointia alueellisesti ja kansallisesti. 

 

Metropolialue pärjää kansainvälisissä vertailuissa hyvin. Mutta on selviä viitteitä siitä, että metropoli alisuoriutuu eikä kykene käyttämään voimavarojaan täysimääräisesti. Helsingin seudun kilpailukykyä rasittavat monia muita metropoleja enemmän etäisyydet, kieliongelmat ja ikääntyminen, mutta myös kasvava eriarvoisuus. Näistä haasteista selviämiseksi tarvitaan laajapohjaista kumppanuutta, jossa mukana ovat kansalaiset (people), julkinen hallinto (public) ja yritykset (private). Kyseessä on ns. PPP-kumppanuus, jossa tähdätään siihen, että kaikki toimijat stimuloivat toisiaan ja loppujen lopuksi kaikki ovat voittajia (win-win-win-asetelma). PPP-kumppanuuden merkittävin avaus on kansalaisten osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien lisääminen. Kyseessä on siis demokratian vahvistaminen ja kansalaisten voimaannuttaminen (empowerment).  

 

Metropolin kehittämiseksi on tehty useita ehdotuksia, joissa lähdetään hakemaan suuruuden etuja uusilla hallintorakenteilla. On ehdotettu seutuhallintoa vaaleineen (J-P. Alanen) ja pääkaupunkiseudun yhdistämistä yhdeksi kunnaksi (mm. Jussi Pajunen). Konkreettisena askeleena on selvitetty Helsingin ja Vantaan yhdistämistä. Näitä hallintorakenteita arvioitaessa on turvauduttava kansainvälisiin vertailuihin. Niistä käy ilmi, että metropolien hallintorakenteet vaihtelevat suuresti eikä voida osoittaa yhtä menestysmallia. Suurempien yksikköjen muodostaminen lisää helposti byrokratiaa, johtaa palvelujen keskittämiseen ja harvoin alentaa kustannuksia. Kehityssuunta näyttää pikemminkin olevan monien pienempien keskusten muodostama verkosto.

 

Raportissa Metropolin hyvinvointi esitetään ”10 minuutin metropolin” rakentamista. Siinä olisi useita isohkoja taajamia, joissa palvelut ovat kävelyetäisyydellä ja joita yhdistävät nopeat joukkoliikenneväylät. 

 

Menestyvien metropolien takana on vahva usko tulevaisuuteen, selkeä identiteetti ja uudistumiskyky. Uudistumiskyky on entistä tärkeämpää kansainvälisessä ympäristössä. Alueen on kyettävä ajoissa näkemään edessä olevat muutokset ja suuntaamaan voimavaroja muuttuvien tarpeiden mukaan. Tutkimukset osoittavat että epätasaisen ja nopean muutoksen oloissa verkostot turvaavat strategisen ketteryyden paremmin kuin hierarkkiset rakenteet. Tämä argumentti puoltaa verkostomaista metropolia, joka muodostuu useammasta kaupungista. 

 

Verkostometropolin haasteena on kyky tehdä päätöksiä, joihin kaikki osapuolet sitoutuvat.  Verkostossa yhtenäisyys syntyy tasavertaisesta dialogista ja erilaisista yhteishankkeista. Yhteistyö syvenee tunnistamalla temaattisia alueita, joissa tarvitaan useamman kaupungin yhteistyötä. Eri teemat voivat koota erilaisia verkostoja. Erinomainen esimerkki temaattisesta yhteistyöstä on World Design Capital 2012 hanke, jossa ovat mukana kaikki pääkaupunkiseudun kunnat ja Lahti. Temaattisen yhteistyön malli on jo näyttänyt voimansa esimerkiksi joukkoliikenteen organisoinnissa (YTV) ja tietysti erikoissairaanhoidossa (HUS). Myös PARAS hanke on nostanut esiin kuntien yhteistyön.

 

Edessä on vielä ehkä suurin haaste eli maankäytön, asumisen ja liikenteen sekä yhdyskuntarakenteen kattava suunnittelu (MALY-asiat).  Maankäytön, asumisen ja liikenteen yhteisen suunnittelun tarve on ilmeinen. Metropolialueelle ei ole laadittu omaa kaavaa. Seutuhallintoselvityksessä esitetty metropolikaavan laatiminen on kiinnostava ehdotus. Keskeinen kysymys on, miten metropolikaava saadaan aikaan ja kuinka sen toteutumista valvotaan. Metropolikaavan sitovuuden varmistamiseksi yksi vaihtoehto on muodostaa kuntien ja valtion yhteinen kaavoituselin metropolia varten. Kaavoituselimen tulisi kunnioittaa kuntien itsehallintoa. Uusi kaksiportainen seutuhallinto tuntuu aivan liian raskaalta ratkaisulta kaavaongelmiin, ja juuri muita etuja seutuhallinnolla ei saavuteta. Seutuhallintoa ei tarvita myöskään palvelujärjestelmän tehostamiseksi, todettiin seutuhallintoselvityksessä. Pääkaupunki­seudun yhdistäminen yhdeksi kunnaksi ei ole myöskään ratkaisu, koska kehyskunnat jäisivät ulkopuolelle.  

 

Kysymys segregaatiosta eli alueellisesta eriytymisestä ja huono-osaisten alueiden syntymisestä on vakava. Segregaation torjuminen on esitetty keskeiseksi argumentiksi (mm. Jussi Pajunen) pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämisen puolesta. Pelkkä kuntien yhdistäminen ei sinällään estäisi segregaatiota, sillä esimerkiksi Helsingin sisälläkin on hyvä ja huonoja asuinalueita. Sen sijaan segregaatiota voitaisiin torjua sisällyttämällä metropolikaavaan velvoite lisätä sosiaalista asuntotuotantoa tasaisesti koko metropolialueella.  

 

Metropolihallinnon suurimpia haasteita on demokratian vahvistaminen. Kansalaisten on päästävä vaikuttamaan alueen kehitykseen entistä enemmän. Tarvitaan uusia osallistumisen ja vuorovaikutuksen muotoja. Pääkaupunkiseudun yhdistäminen yli miljoonan asukkaan Suur-Helsingiksi saattaisi vieraannuttaa kansalaisia hallinnosta. On myös epävarmaa innostaako kaksiportainen seutuhallinto vaaleineen ihmisiä äänestämään. Kilpailukyvyn kannalta ratkaisevaa on vahvistaa alueella kansalaisyhteiskuntaa ja lisätä kansalaisten mahdollisuuksia osallistua paikallisen ympäristön kehittämiseen. Metropolin kilpailukyky ei perustu hallintoon vaan ihmisten osallisuuteen ja osaamiseen, aitoon demokratiaan.  Ylhäältä alaspäin suuntautuvat ohjausrakenteet jäykistävät yhteiskuntaa, johtavat kansalaisten aloitteiden sivuuttamiseen ja saatavat tukahduttaa luovuuden ja innovatiivisuuden, jotka ovat kilpailukykymme ydinasioita.   

 

Tiivistelmä 

 

Metropolin kehittäminen on kansallinen haaste. Tarvitaan metropolipolitiikka, jossa sovitetaan yhteen kansallinen etu ja kunnallinen itsehallinto. Metropolikaavan laatiminen on metropolipolitiikan ydinkysymys. Metropolialueen kehittämisessä tulee nojautua PPP-kumppanuusmalliin, jonka yhtenä ulottuvuutena on kansalaisten voimaannuttaminen. Kaikissa ratkaisuissa on turvattava alueen uudistumiskyky ja vahvistettava demokratiaa. Kansalaisyhteiskunta- ja demokratianäkökulmien puuttuminen on valtioneuvoston selonteon suurin puute.   

 

Taustamateriaalia: 

 

Alanen, J-P. (2009): Helsinki – Kansakunnan pääkaupunki, ihmisten metropoli. Kunnallisalan kehittämissäätiö. 

Alanen O., Hautamäki A. et al. (2010): Metropolin hyvinvointi. Espoo. 

Hautamäki A. (2010): Elinvoimainen metropoli, Analyysi kilpailukyvyn uudesta perustasta ja sen merkityksestä metropolialueelle. Jyväskylä. 

Tolkki H., Airaksinen J. ja Haveri A. (2010): Metropolihallinta.  Neljä mallia maailmalta ja niiden sovellettavuus Suomessa. Ympäristöministeriö.

PS. 6.2.2011.

Erilaisten keskustelujen perusteella on syytä vielä miettiä Uudenmaanliiton roolia metropolin kehittämisessä. Olisiko mahdollista suunnitella metropolin MAL-asioita maakuntakaavan kautta. Myös esiin nostettu Tukholman malli on kiinnostava, vaikka Ruotsin tilanne on monilta osin erilainen, erityisesti terveydenhuollon järjestelyiden osalta.

 


(c) 2007-2011 sustainableinnovation.fi | kestavainnovaatio.fi