the Blog

Ristiriitainen tiedepolitiikkamme - Uushumboldtilainen yliopisto tavoitteeksi

perjantai, 30.11.2012 klo 18:13/ Antti Hautamäki

Suomi on valinnut menestysstrategiakseen tiedon ja osaamisen. Yliopistojen luulisi olevan tämän strategian keskiössä, mutta näin ei ole väitämme Pirjo Ståhlen kanssa uudessa kirjassamme Ristiriitainen tiedepolitiikkamme.

 

Tiedon ja osaamisen kehittäminen ja hyödyntäminen on osa innovaatiopolitiikkaa.  Tutkimus- ja innovaationeuvoston Tutkimus- ja innovaatiopoliittisessa linjauksessa vuosille 2012-2015 todetaan:

 

”Koulutus-, tutkimus- ja innovaatiotoiminnalla (KTI) tuetaan talouskasvua ja kansantalouden myönteistä kehitystä, yhteiskuntarakenteiden kestävää uudistumista ja kansalaisten hyvinvointia. ”

Vaikuttaa tasapainoiselta, mutta tarkempi linjausten lukeminen paljastaa että tiede on ajettu innovaatiopolitiikassa sivuosaan. Koko dokumentissa mainitaan sana tiede 11 kertaa. Merkittävin maininta on sivulla 11:  ”Pitkäjänteinen osaamisen kehittäminen edellyttää vakaata rahoituspohjaa: turvataan yliopistolaitoksen monipuolinen ja vahva koulutus- ja tiedeperusta.” Yliopistojen indeksin leikkaukset todistavat aivan muuta.

 

Tiede innovaatiopolitiikan puristuksessa

 

Ristiriita, josta kirjamme nimikin nousee, vallitsee markkinalogiikan ja tiedelogiikan välillä.  Nämä logiikat ovat erilaisia periaatteita, jotka ohjaavat tiedeinstituution kehittymistä.

 

Tiedelogiikka lähtee tieteen omasta kehityslogiikasta, jossa on keskeisessä asemassa tutkijoiden kiinnostus ja uteliaisuus uusia ilmiöitä kohtaan ja tarve tutkia niitä tieteelle ominaisilla menetelmillä. Tieteenlogiikka painottaa yliopistojen organisoimista ja ohjausta tieteen omista lähtökohdista käsin.

 

Tieteenlogiikka on dominoinut yliopistojen kehittymistä vuosisatojen ajan. Eräänlainen kulminaatio oli Humboldt-yliopiston perustaminen 1810 Berliiniin. Tässä yliopistossa ylimpiä periaatteita olivat akateeminen vapaus, tutkimuksen ja opetuksen ykseys, tieteiden ykseys ja tieteen sivistävä vaikutus. Kantava slogan oli ”Bildung durch Wissenschaft” eli tieteeseen perustuva sivistys.

 

Vaikka tieteen yhteiskunnallisesta merkitys on aina tiedetty, niin asia sai uutta painoarvoa 50- ja 60-luvuilla tehdyistä taloustieteellisistä tutkimuksista, jotka osoittivat teknologian (teknologisten innovaatioiden) suuren merkityksen talouskasvulle. Yhdysvalloissa alkoi 70-luvulla viritä ajatuksia, jonka mukaan yliopistoja pitää tarkastella siltä kannalta, miten ne tukevat talouskasvua. Syntyi ”universities as economic engines” -ajattelumalli. Sille antoivat tukea ja vauhtia mm. bioteknologian kaupalliset sovellukset, oikeuksien antaminen yliopistoille kaupallistaa tutkimustuloksiaan ja yliopistojen ja yritysten yhteiset tutkimuslaitokset. Tämä ajattelumalli on saanut yhä enemmän sijaa kaikissa teollistuneissa maissa ja sillä perustellaan yliopistojen rahoittamista.

 

Innovaatiopolitiikassa yliopistot talouskasvun moottoreina –näkökulma ohjaa yliopistojen kehittämistä. Ohjaus ei kuitenkaan ole suoraviivaista vaan se tapahtuu esimerkiksi lisäämällä kilpailtua rahoitusta soveltavan tutkimuksen suuntaan. Tästä ovat esimerkkejä Tekesin ja SHOKien rahoitus. Emme kiistä tämän rahoituksen suurta merkitystä yliopistoille ja yrityksille. Varsinainen ongelma on miten se vaikuttaa yliopistojen kehittämiseen.

 

 

Valintatilanne yliopistoissa

 

 Olemme nyt valintatilanteessa: kehitämmekö yliopistoja tieteenlogiikan vai markkinalogiikan mukaisesti.

 

Väitämme, että seuraamalla tieteenlogiikkaa tieteen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on paljon suurempi kuin seuraamalla markkinalogiikkaa.

 

Markkinalogiikka on omiaan lisäämään tutkimuksen lyhytjänteisyyttä, painottamaan soveltavaa tutkimusta perustutkimuksen kustannuksella ja heikentämään humanistis-yhteiskunnallisen tutkimuksen asemaa yliopistoissa.

 

Markkinalogiikan johdonmukainen seuraus on yliopistojen innovaatiotoiminnan lisääminen. Tämä ilmenee ainakin kahdella ulottuvuudella. Sisäisesti korostetaan tutkimustulosten kaupallistamista joko uusina yrityksinä tai IPR:n tuottamisena ja myymisenä. Toisaalta painotetaan yliopistojen ja yritysten yhteisiä tutkimushankkeita innovaatioiden tuottamiseksi.

 

Tätä toimintaa saa olla ja pitää olla kunhan se nähdään alisteisena yliopistojen päätehtäville, tutkimukselle ja opetukselle. Tiedetään myös että yliopistot eivät ole erityisesti netonneet keksintöjensä patentoinnista tai lisensoinnista.

 

 

Uushumboldtilainen yliopisto

 

Jos hylkäämme markkinalogiikan yliopistoja ohjaavana periaatteena, niin onko ainoa vaihtoehto perinteinen humboldtilainen sivistysyliopisto? Mielestämme ei ole. Perinteisen sivistysyliopiston ongelmana oli tiedettä tieteen vuoksi –asenne ja etäinen suhde yhteiskunnan tarpeisiin.

 

Mutta sivistyksen ja tuoteinnovaatioiden välillä on kolmaskin mahdollisuus. Se on tarttuminen ihmiskunnan ja yhteiskunnan haastaviin ongelmiin.  Käytämme näistä nimitystä ilkeät ongelmat (wicked problems), joilla viitataan polttaviin, monimutkaisiin ja vaikeasti ratkaistaviin haasteisiin. Sellaisia ovat esimerkiksi globaalisti ottaen kestävä kehitys, ilmastonmuutos, terveys, koulutus, ravinto, kaupungistuminen, köyhyys ja turvallisuus. Meillä Suomessakin on omat ilkeät ongelmamme kuten ikääntyminen, alueellinen polarisaatio, nuorten syrjäytyminen, mielenterveysongelmat ja luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen.

 

Tarkoitamme uushumboldtilaisella yliopistolla yliopistoa jolla on kolme perustehtävä: tutkimus, opetus ja yhteiskunnan haastavien ongelmien ratkaiseminen. Tässä haastavien ongelmien ratkaiseminen toimii yliopistojen toimintaa jäsentävänä periaatteena. Tämä tarkoittaa että yliopisto ottaa haastavien ongelmien ratkaisemisen tutkimuksen ja opettamisen keskeiseksi tavoitteeksi ja sisällöksi.

 

Uushumboldtilainen yliopisto toimii nykyistä enemmän monitieteisesti ja ongelmakeskeisesti. Se rakentaa suuria tutkimuskokonaisuuksia haastavien ongelmien ympärille. Se on myös avoin yhteistyölle hyvin monenlaisten toimijoiden kanssa, mukaan lukien järjestöt, julkisen hallinnon organisaatiot, yritykset ja kansalaiset.

 

 

Yliopistojen yritysyhteistyö

 

Suomessa yliopistojen ja yritysten yhteistyö on ollut läheisempää kuin monissa muissa tunnetuissa tiedemaissa. Tämä on vahvuutemme, josta kannattaa pitää kiinni. Mutta yliopistojen vaikutus elinkeinoelämään pitää nähdä laajasta perspektiivistä.

 

Uushumboldtilaisen yliopiston panostaessa perustutkimukseen, opetukseen ja ilkeiden ongelmien ratkaisemiseen synnytetään uutta tietopohjaa ja kompetensseja, joiden varaan voidaan rakentaa innovatiivista ja kauas kantavaa uutta yritystoimintaa. Kun yliopistot paneutuvat yhdessä sidosryhmien kanssa esimerkiksi uusiin energiatuotantotapoihin, ravintoon, terveyteen tai hyvinvointiin, luodaan pohjaa yrityksille, jotka tarjoavat ratkaisuja haastaviin ongelmiin. Ihmiskunnan haastavien ongelmien ratkaisuille on valtavat, kasvavat markkinat kaikkialla.

 

Emme enää voi puhua tiedon tai teknologian siirtämisestä yliopistoista yrityksille. Uusi tieto syntyy yhteisessä ongelmanratkaisussa, jossa yritykset, tutkijat ja muut relevantit tahot työskentelevät yhdessä ongelmien parissa. Yliopistot tuottavat evidenssiin perustuvia malleja ja proseduureja ja yritykset tuottavat taloudellisesti ja teknisesti toimivia ratkaisuja.

 

Jos yliopistojen ja yritysten yhteistyö kohdistuisi vain tämän hetken akuuttien tuotanto- ja bisnesongelmien ratkaisemiseen, niin yliopiston voimavarat menisivät hukkaan. Yliopistojen on katsottava isoja kokonaisuuksia, paneuduttava ilmiöiden perusteisiin ja tuotettava kestäviä ratkaisuja.

 

 

Tarvitsemme tiedestrategian

 

Esitämme tiedestrategian laatimista tieteen tulevaisuuden turvaamiseksi. Väitämme, että Suomessa ei ole oikeastaan tiedestrategiaa, vaan tieteestä on tullut muiden strategioiden ja kehittämislinjausten sivujuonne. Tiedestrategian tulee lähteä perustellusta näkemyksestä, mitä tiede on ja miten tiede kehittyy parhaiten.

 

Modernin strategiateorian mukaisesti tiedestrategia tulisi luoda avoimessa dialogissa tutkijoiden, yliopistojen johdon, hallituksen ja poliittisten päätöksentekijöiden kesken. Ylhäältä annetut strategiat eivät yksinkertaisesti toimi.

 

Yliopistolaki on edelleen hyvä lähtökohta tarkastella yliopistojen kehittämistä. Laissa määritellyt yliopiston tehtävät ovat sopusoinnussa uushumboldtilaisen yliopiston kanssa. Lain mukaan yliopiston tehtävänä on ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä”.  Sen sijaan uutta rahoitusmallia on arvioitava uudestaan. Se korostaa laatua, mutta ei palkitse monitieteisestä yhteistyöstä eikä yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. Rahoitusmalli on johtanut käytännössä artikkeleiden tehtailuun arvostettuihin tieteenalalehtiin.

 

Uudessa tiedestrategiassa ei tulisi mekaanisesti kopioida muiden tiedestrategioita. Me emme saa langeta ”innovaatioansaan”, käyttääkseni Tarmo Lemolan mainiota termiä kirjaamme laatimassaan puheenvuorossa. Meidän on uskallettava kulkea omaa tietämme kohti uushumboldtilaista yliopistoa.

 

Kirjamme on tarkoitettu puheenvuoroksi yliopistokeskusteluun. Kirja näyttää herättävän intohimoja ja vastaväitteitä, mikä on lupaava alku keskustelulle.

 

 

Kirja 

 

Antti Hautamäki & Pirjo Ståhle (2012): Ristiriitainen tiedepolitiikkamme, Suuntana innovaatiot vai sivistys? Gaudemaus.

Kirja sisältää myös kahdeksan pyydettyä puheenvuoroa, joiden kirjoittajina ovat Ilkka Arminen, Riitta Hari, Sanna Lausalahti, Tarmo Lemola, Markku Mattila, Arto Mustajoki, Kaisa Oksanen ja Saara Taalas.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


(c) 2007-2011 sustainableinnovation.fi | kestavainnovaatio.fi